Aloitin pohdintani kuvan käytöstä opetuksessa jo 1990-luvun alussa, jolloin toimin ensimmäisiä kertoja taidehistorian opetus- ja luennointitehtävissä. Aluksi pohdintani keskittyivät kuvan tekniseen käyttöön, millaista kuvamuotoa käyttää. Ensimmäisen esseeni kirjoitin syksyllä 1993, jolloin aloitin auskultointini. Auskultointivuoteni esseet jäivät yli kymmeneksi vuodeksi unholaan wp 5.1 muotoisina korpulle tallennettuna. Vuonna 2004 opiskellessani kuvataidekasvatuksen perusopintoja (15 ov.) avasin vanhat tiedostot ja jatkoin pohdintojani aiheesta. Koska opetusalueeni on laajentunut taidehistoriasta myös semiotiikkaan, kaikenlaiseen kuvakulttuuriin ja mediaan, niin vuoden 2004 esseessäni olen ottanut median (lähinnä videonauhat) mukaan kuvan rinnalle opetusvälineenä.
Kun lukee omia vanhoja tekstejään, huomaa miten nopeaa tekninen kehitys on ollut reilun kymmenen vuoden aikana. Samalla huomaa myös oman ajatusmaailmansa muutokset, jotka osaltaan johtuvat opetusainealueen laajenemisesta, mutta ehkä myös yleisestä ilmapiiristä ja omasta "henkisestä kasvusta". Jatkan nyt sarjaani, jossa käsittelen omia ajatuksiani kuvista. mediasta ja kasvatuksesta.
Tässä esseessäni tarkastelen mediapedagogiikkaa kolmesta eri näkökulmasta. Aloitan siitä mitä mediapedagogiikka käsitteenä tuo mieleeni, mitä ajattelen mediapedagogiikan olevan ja miten omat ajatukseni ovat asiasta vuosien saatossa muuttuneet. Seuraavaksi tarkastelen sitä, miten käsitän mediapedagogiikan, eli mikä on mielestäni oppiaineen substanssi. Kolmas näkökulmani on miten mediapedagogiikka, tai siis median käyttö opetuksessa on toiminut omassa elämässäni opettajan roolissa. Lopuksi vielä pohdin, miksi haluan osallistua mediapedagogiikan kurssille ja yleensäkin täydennyskoulutuksiin.
Mitä mediapedagogiikka –termi tuo mieleeni
Koska termi media tuo mieleeni ensisijaisesti välineellisyyden suomentaisin mediapedagogiikan mielelläni viestintäkasvatukseksi, mikä onkin yleinen käytäntö suomalaisessa keskustelussa. Tosin peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa on mediakasvatus määritelty yhdeksi viestintäkasvatuksen osa-alueeksi (Kotilainen, 1999, s. 32 - 33).
Ensimmäinen ajatus, jonka liitän mediapedagogiikkaan on pitkään ollut audiovisuaalisen kulttuurin osuus opetuksessa, ja erityisesti kriittinen suhtautuminen joukkotiedotukseen (ja aivan erityisesti viihteeseen). Pitkään mediakasvatus edusti minulle vain Jukka Sihvosen Mastermanin teoksen esipuheessa mainitsemaa 1980-luvun valistushenkistä aatetta, "rokottaa" lapset ja nuoret (ehkä aikuisopiskelijatkin) television, elokuvien ja muun populaarikulttuurin haittavaikutuksia vastaan. (Sihvonen, 1991)
Kun vielä itse olin opiskelija ja aloitellessani opetustyötä, edusti mediakasvatus minulle laadukkaita dokumenttiohjelmia ja YLE:n kieli-, koulu- ja muita opetusohjelmia. Tietysti taidehistorian dokumentit olivat mielestäni parhaita opetusohjelmia - ja muutenkin kaikkein arvokkainta televisio-ohjelmiston antia – olihan taidehistoria leipälajini ja minä itse erittäin puritaaninen humanisti. Elin siis todellakin "toissapäivää", kuten Sirkku Kotilainen ja Ulla-Maija Kivikuru kuvaavat mediakasvatuksen moraalista vaihetta, jonka taustalla häämöttää behavioristinen lääkeruiskumalli, jossa viestin ajatellaan siirtyvän sellaisenaan lähettäjältä vastaanottajalle (Kotilainen & Kivikuru, 1999, s. 16 –17) ja tieto sellaisenaan jalostaa oppijaa aivan kuten isorokkorokotus antaa vastustuskyvyn potilaalle.
Mediapedagogiikka sanana on pitkään tarkoittanut minulle ensisijaisesti vain tv –ohjelman, videon, elokuvan tai radion käyttämistä opetusvälineenä. Media on opettajan apuväline ja oivallinen lapsenvahti. Toisaalta mediapedagogiikka on ohjausta hyvän media – siis korkeakulttuurin – käyttöön. Vielä reilut kymmenen vuotta sitten ajattelin samoin kuin Len Masterman kirjoittaa 1970-luvusta, että mediakasvatuksen pitäisi olla se väline, jolla voidaan vastustaa kaupallisen ja ylikansallisen populaarikulttuurin harrastamista. Mediakasvatuksella opastetaan ihmisiä tekemään "arvokkaampia" valintoja ja opetetaan ihmiset kuluttamaan mediaa kriittisesti. Mediakasvatuksen avulla voidaan ohjata ihmisiä tiedon ja vallan suurimpien epäkohtien kyseenalaistamiseen. (Masterman, 1991, s. 10) Siis moralistisessa vaiheessani olisin halunnut valistaa kansalaisia ostamaan TV-vastaanottimia, joissa ei näy Mainos TV:n ohjelmat ollenkaan.
Lukiessani kirjaa Sirkku Kotilainen, Mari Hankala, Ulla-Maija Kivikuru; Mediakasvatus huomaan oman henkilökohtaisen suhtautumiseni kulkevan samoja linjoja kuin media kasvatuksen historiallinen kehitys yleensä. Tiukkapipoisesta moraalin valvojasta, esteettiseen taide-elämykseen, semioottiseen merkkien tulkintaan ja suvaitsevaisuuteen.
Miten jaottelen mediapedagogiikkaa
Syksyllä 1982, kun aloitin taidekasvatuksen opiskelun Jyväskylän yliopistossa tutustuin alkajaisiksi suomalaisen taidekasvatuksen klassikon Juho Hollon teokseen Esteettisestä kasvatuksesta. Hollon kolmiosainen määrittely taidekasvatukselle teki minuun jotenkin lähtemättömän vaikutelman.
Hollon mukaan taidekasvatuksella tarkoitetaan kasvattamista taiteeseen, taidetta varten ja kasvatus itsessään on taidetta. Siis kasvattamisella taiteeseen tarkoitetaan taiteen käyttämistä opetus- tai kasvatusvälineenä ja oppija opetetaan vastaanottamaan taidetta. Taidetta varten kasvattaminen puolestaan on kasvatustoimintaa, jossa oppijalle annetaan valmiuksia tuottaa itse taidetta. Ja määritelmä: kasvatus itsettään on taidetta, sisältää mielestäni suuren totuuden kasvatustoiminnasta ja siitä millä asenteella kasvattajan pitäisi suhtautua työhönsä.
Hollon kolmijako soveltuu mielestäni suoraan myös mediapedagogiikkaan Siis media- tai viestintä kasvatus olisi 1) media käyttämistä opetusvälineenä muissa oppiaineissa, 2) medialukutaidon ja median tuottamisen opettamista ja 3) opettaminen ja kasvattaminen on aina viestintää.
Median eri muodot ovat erinomaisia opetusvälineitä. Erilaisten kuvien käyttäminen on mielestäni välttämätöntä esim. taidehistoriaa opetettaessa. Tietystihän opettaja voi pitää dia- tai kalvosulkeisia ja tuoda haluamansa kuvamateriaalin siten esille, mutta usein hyvä dokumenttifilmi videolta katsottuna jää paremmin mieleen ja antaa asiasta monipuolisemman kuvan kuin pelkkä diojen tai piirtoheittimen tuijottelu.
Tällaista median käyttöä kutsutaan välinekäyttämiseksi, joka joidenkin koulutussuunnittelijoiden mielestä ei kuulu mediakasvatuksenpiirin. Osa koulutussuunnittelijoista määrittelee välinekäytön opetusviestinnäksi.(Sirkku Kotilainen ja Ulla-Maija Kivikuru, 1999, s. 20)
Opetusviestinässä käytetään mediaa jonkin toisen oppiaineen palvelukseen. Silloin on huomattava, että päämäärät ja tavoitteet asetetaan sen oppiaineen suuntaisesti, jonka apuna mediaa käytetään ja opettaja tekee didaktiset ratkaisunsa oman oppiaineensa pohjalta. Varhaisimmat mediakasvatuksen tai viestintäkasvatuksen muodot käsittääkseni olivatkin nimenomaan opetusviestintää, kuten esimerkiksi Yleisradion kouluradio-ohjelmat.
Len Mastermanin mielestä on monia hyviä syitä edistää mediakasvatuksen ja medialukutaidon kehittämistä kaikkien aineiden opetuksessa. Mutta hän kantaa huolta siitä, että tällainen median käyttö on rutiinin omaista ja medioita käytetään vain informaation "suorina välittäjinä". Kun opettaja käyttää mediatekstiä opetusvälineenä, hänen tulee suhtautua mediaan kriittisesti ja kannusta opiskelijoitaan omaksumaan medialukutaitoa, jossa viestit suhteutetaan niiden tuottajien intresseihin. (Masterman , 1991,s. 187)
Mediaa tai viestintää varten kasvattaminen – medialukutaidon ja median tuottamisen opettamista kutsutaan viestintäopetukseksi eli varsinaiseksi viestintäkasvatukseksi (Sirkku Kotilainen ja Ulla-Maija Kivikuru, 1999, s. 20).
Mielestäni medialukutaidon ja tiedonhakemisen opettaminen olisi kaikista tärkein oppiaine tämän päivän koulussa.. Maailman muutokset ovat nykyaikana niin nopeita, ja tiedon määrä on niin rajaton, ettei vanhanajan kaikki tietävyys voi enää olla viisauden mittana. Median tuominen mukaan opetukseen avaa uusia mahdollisuuksia. Monet opiskelijat, joilla vaikeuksia ymmärtää kirjoitettua kieltä kokevat varmasti pettymyksiä koulussa. Mutta he saattavat omaksua mitä parhaimman kuvanlukutaidon. Kuten Mastermankin sanoo koulun ulkopuolella tärkeimmät ja merkittävimmät viestit ovat hyvin usein visuaalisia. Ja koska nykypäivän koululaiset joka tapauksessa tulevat elämään mediayhteiskunnassa, on koulun syytä kasvattaa siihen yhteiskuntaan, jossa sen opiskelijat tulevat työskentelemään ja toimimaan vaikuttajina.(Masterman, 1991, s. 12 - 13)
Miten olen käyttänyt mediapedagogiikkaa
Media apuvälineenä opetustyössä
Koska opetan etupäässä taidehistoriaa ja kuvakulttuuria olen käyttänyt kuvia opetusvälineenä koko opettajaurani ajan. Aloitin pohdintani kuvan käytöstä opetusvälineenä jo auskultointi aikanani syksyllä 1993 Wetterhoffin kasi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opettajakoulutusosastolla (syksyn 1993 essee osoitteessa : http://www.oivamedia.fi/home/amartik/etkessee.html ). Opiskellessani kuvataidekasvatuksen perusopintoja Taideteollisen korkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksessa vuonna 2004 jatkoin saman aiheen pohdintaa taidekasvatusesseessäni (osoiteessa: http://www.oivamedia.fi/home/amartik/tessee.html ), jolloin kirjoitin:
Nyt, kun olen opettanut myös semiotiikkaa, estetiikkaa ja kuvanlukutaitoa, ovat käsitykseni kuvan käytöstä opetusvälineenä muuttuneet. Enää en pyri vain näyttämään kuuluisaa taideteosta, ja sen välityksellä kertomaan taiteilijasta, hänen tavastaan työskennellä ja kyseisestä taiteen aikakaudesta. Nykyisin käytän myös paljon muitakin kuvia kuin taideteosten dokumentteja. Näytän mm. mainoksia, kauppojen kylttejä, liikennemerkkejä ja jopa merkkejä joilla osoitetaan onko kysymyksessä naisten vessa vai miesten vessa. Koska olen vapautunut paljon taidehistorioitsijan roolistani, en koe enää niin tärkeäksi objektiivista (jos se koskaan on edes mahdollistakaan) ajattelua taiteesta, jolloin en saa itse juurikaan arvottaa kuvia esteettisesti tai muutenkaan. Nykyään puhun paljon siitä mitä pidän kuvasta, mitä kuva viestittää minulle, ja onko se merkkinä toimiva. Enkä ajattele enää pelkästään kuvaa opetusvälineenä, vaan myös yhä enemmän median käyttöä opetuksessa, sekä liikkuvaa kuvaa että muitakin mahdollisia mediatekstejä. Olen huomannut ajattelevani kuvien ja median vaikutuksesta samoin kuin Juha Suoranta teoksessaan Kasvatus mediakulttuurissa (2003).
Hän näkee, että mediakulttuuri ikään kuin itsestään kasvattaa ihmistä. Väite viittaa ajatukseen, jonka mukaan media ja niin sanotut tiedotusvälineet välittävät viestejä ja merkityksiä, jotka aina - arvottavasti, kiihdyttävästi, pitkästyttäen, turruttaen jne. - vaikuttavat ihmisiin ja opettavat heitä. Mediakritiikin erityinen yhteiskunnallinen tavoite olisi jollain tavalla herätellä tai valistaen virvoittaa ihmisiä: pitää yhteiskunnallisesti valppaana. (Suoranta,2003, s.47).
Toiseksi Suoranta väittää, että kun ihmiset oppivat erilaisia mediataitoja , voivat he myös kasvattaa medialla ja mediaan (Suoranta, 2003,s.47). Tässä näen jälleen kerran yhtymäkohdan Juho Hollon kolmijakoiseen taidekasvatusajatukseen …
En ole varsinaisesti mediapedagogi, vaan käytän edelleenkin mediaa lähinnä opetusvälineenä. Näytän dokumenttiohjelmia videoilta, raahaan kuvalehtiä luokkaan ja käytän edelleenkin paljon diakuvia ja joskus kalvoja. Media ei ole siis minun opetukseni sisältö vaan se on väline.
Tosin pitämästäni koulutuksessa Visuaaliset mielikuvat ja tuoteviestintä voisi jo puhua varsinaisena mediapedagogiikkana. Kurssilla tarkastellaan kaikenlaisia käyttökuvia, kuten esim. mainoksia. Yhdessä opiskelijoiden kanssa pohdiskelemme mitä kuvilla tahdotaan sanoa, ja millaisia mielikuvia meille itselle kuvista syntyy. Opiskelijoiden tulkinnat saattavat mielestäni useinkin poiketa sitä, mitä viestin lähettäjän olisi luullut kertovan. Tästä voisi tietysti tehdä johtopäätöksen, että koska joukkoviestinten on palveltava useita alakulttuureja, joiden koodit voivat poiketa olennaisesti lähettäjän koodeista, niin poikkeavasta uloskoodauksesta tulee pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Fiske, 2005, s. 107). Mutta uskallan epäillä, että opiskelijani vain haluavat suhtautua kuviin kriittisesti ja siksi etsivät kaikki mahdolliset monimerkityksellisyydet.
Miksi haluan opiskella lisää mediapedagogiikkaa
Miksi yleensä haluan täydennys kouluttaa itseäni!? Ensimmäinen ja ehkä suurin syy on itsekäs ja epäammatillinen: nautin siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä, jonka koulutustilaisuudet antavat. Kun etupäässä toimin freelancer opettajana, niin minulla ei ole mahdollisuutta vaihtaa mieliteitä työyhteisössä. Siis ei ainakaan niistä asioista, joita opetusaineeni substanssi käsittelee. Siispä muut kurssilaiset antavat minulle mahdollisuuden peilata omia ajatuksiani muiden samojen tai samankaltaisten sisältöjen kanssa työskentelevien ajatuksiin.
Tietysti koulutuksissa saa aina lisää tietoa. Uusia näkökulmia "vanhaan tietoon". Monesti kurssien tehtävät antavat hyviä ideoita omaan opetukseen, kurssilla opittua voi monesti soveltaa omaan opetukseensa. Joskus jonkun oikein hyvältä tuntuneen tehtävän voi viedä suoraan omalle oppitunnilleen jne……..
Tietysti myös halua pysyä ajanhermolla motivoi opiskelemaan.
Mutta mediapedagogiikkaa pidän erittäin tärkeänä kaikille opettajille, ja aivan erityisesti taiten ja kuvakulttuurin kanssa työskenteleville opettajille. Media on nykyaikana niin oleellinen osa taiteessa ja kuvien käytössä, tekniikka kehittyy huippuvauhtia ja mediateollisuus on kehityksen kärjessä. Joten jos haluaa ymmärtää taideta ja itseään, niin täytyy tietää missä media menee.
Kirjallisuus:
Fiske, John: Merkken kieli- johdatus viestinnän tutkimiseen; Jyväskylä 2005
Kotilainen, Sirkku; Hankala, Mari; Kivikuru, Ulla-Maija: Mediakasvatus, Helsinki 1999
Masterman, Len: Medioita oppimassa – mediakasvatuksen perusteet; Helsinki 1991
(Suoranta, Juha: Kasvatus mediakulttuurissa 2003 tuli mukaan aikaisemman esseeni lainauksen yhteydessä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti